Diagnoosi

Lääkärit tekevät monia eri testejä selvittääkseen, minkälaisesta syövästä on kysymys ja kuinka laajalle se on levinnyt. Jotkut testit voivat myös määrittää, mikä hoitomuoto on paras mahdollinen.

Myelooman toteaminen edellyttää yleensä

  • veri- ja virtsakokeita
  • kuvantamistutkimuksia
  • luuydintutkimuksia.

Veri- ja virtsakokeet

Verestä tai virtsasta etsitään pahanlaatuisten plasmasolujen tuottamaa poikkeavaa valkuaisainetta eli niin sanottua paraproteiinia (M-komponenttia), sillä sitä löytyy lähes aina myeloomaan sairastuneelta. Paraproteiinitasot voivat kertoa taudin määrästä ja niiden avulla voi seurata myös hoidon tehoamista.

Verikokeiden avulla tutkitaan myös muun muassa verenkuva, munuaisten ja maksan toimintaa sekä veren kalkkiarvoja.

Kuvantamistutkimukset

Kuvantamistutkimusten avulla saadaan selville, minkälaisia muutoksia myelooma on aiheuttanut luustossa. Röntgen- tai tietokonekerroskuvat otetaan muun muassa kallosta, lantiosta, käsivarsista ja jaloista sekä selkärangasta. Kuvauksia täydennetään joskus tietokonekerroskuvauksella, magneettikuvauksella tai PET-kuvauksella.

Luuydintutkimukset varmistavat diagnoosin

Myeloomadiagnoosin varmistaa luuydintutkimus, johon sisältyy

  • luuydinaspiraatio
  • usein luuytimen koepala eli luuydinbiopsia.

Luuydinaspiraatio voidaan ottaa rintalastasta tai alaselästä suoliluun harjanteesta. Näytealue puudutetaan, ja lääkäri imaisee näytteen erityisen ruiskun avulla. Tarvittaessa selän puolelta lantioluusta otettavalla luuydinbiopsialla voidaan tarkemmin selvittää luuytimen tautitilannetta ja myeloomasolujen luonnetta, varsinkin, ellei hyvää imunäytettä saada luuytimestä. Luuydinnäytteistä näkee, onko verisolujen tuotannossa häiriöitä ja poikkeavatko plasmasolujen määrä ja ulkonäkö normaalista. Myeloomasolujen olemassaolo vahvistaa diagnoosin, ja niiden suhteellinen osuus kertoo taudin laajuudesta.

Myelooman luokittelu

Lääkärit päättelevät tehtyjen tutkimusten perusteella syövän vaiheen ja luokituksen. Myelooma luokitellaan verikokeiden pohjalta kolmeen ns. ISS-riskiluokkaan (International Staging System), jotka määrittelevät taudin ennusteen. ISS-luokka 1 on parhaimman ennusteen luokka. Myelooman luokittelu auttaa arvioimaan hoidon tarvetta ja valitsemaan potilaalle mahdollisimman tehokkaan ja sopivan hoidon.

Näin tulkitset tutkimustuloksia

Laboratoriokokeiden tuloksia käytetään myelooman diagnosointiin ja arviointiin sekä lääkkeen vaikutusten ja haittavaikutusten arviointiin. Alla on esitetty yleisimpien tutkimustulosten viitearvoja. On kuitenkin hyvä keskustella tutkimustuloksista oman lääkärin kanssa ja käydä erityisesti röntgen-, magneettikuvauksen ja luudyintutkimuksen tulokset oman hoitohenkilökunnan kanssa läpi – mitä nämä tarkoittavat nimenomaan sinun kohdallasi.

Viitearvot koskevat > 18-vuotiaita, jollei toisin mainittu.

Tutkimus

Hemoglobiini (B-Hb)
Hemoglobiinia kutsutaan myös verenpunaksi. Hemoglobiini on punasolujen proteiini, joka kuljettaa happea kaikkialle elimistöön. Matala hemoglobiinipitoisuus (anemia) voi johtua siitä, että myeloomasolut syrjäyttävät normaaleja punasoluja tuottavia luuydinsoluja luuytimestä. Matala hemoglobiinipitoisuus voi aiheuttaa väsymystä, huimauksen tunnetta ja hengenahdistusta.
Viitealue
Naiset: 117 g/l
Miehet: 134–167 g/l
Valkosolut (B-Leuk)
Valkosolut eli leukosyytit osallistuvat elimistön immuunipuolustukseen ja torjuvat infektioita. Riski sairastua infektioihin on suurempi, kun leukosyyttiarvo on matala tai leukosyytit ovat huonosti toimivia. Kun myeloomasolujen määrä lisääntyy luuytimessä, heikkenee punasolujen, valkosolujen ja verihiutaleiden eli normaalien verisolujen tuotanto.
Viitealue
3,4–8,2 x 109/l
Kreatiniini (P -Krea)
Kreatiniini on hajoamistuote, joka poistuu munuaisten kautta. Tämän takia sitä voidaan käyttää munuaisten toiminnan arvioimiseen. Kreatiniinin mittaaminen on erityisen tärkeää, jos jonkin käytössä olevan lääkkeen erittyminen riippuu munuaisten toiminnasta.
Viitealue
Naiset: 50–90 μmol/l
Miehet: 60–100 μmol/l
Kalsium (plasmasta) (P -Ca)
Solut tarvitsevat kalsiumia toimiakseen. Veren suurentunut kalsiumpitoisuus voi olla merkki munuaisten vajaatoiminnasta ja/tai luun hajoamisesta. Pieni pitoisuus voi johtua D-vitamiinin puutteesta.
Viitealue
2,15–2,51 mmol/l
Proteiini fraktiot (M-komponentti)
M-komponentti on proteiini (valkuaisaine), jota muodostuu lähes kaikkien myeloomapotilaiden myeloomasoluissa. M-komponentti tarkoittaa monoklonaalista komponenttia eli sitä, että potilaan kaikissa syöpäsoluissa muodostuu samanlaista proteiinia.
Albumiini
Albumiini on proteiini, jota on veressä runsaasti. Sitä muodostuu maksassa. Albumiinipitoisuus voi olla pieni, jos
– elimistö ei pysty muodostamaan tarpeeksi albumiinia esim. maksan vajaatoiminnan vuoksi
– ravinnosta saadaan liian vähän proteiinia • elimistö hajottaa tavallista enemmän albumiinia esimerkiksi tulehdustilojen yhteydessä
– elimistöstä poistuu tavallista enemmän proteiinia esimerkiksi ripulin tai munuaistaudin vuoksi.
Albumiinipitoisuus voi suurentua pitkittyneen nestevajauksen yhteydessä.
Viitealue
Albumiini:
Aikuiset, 40 – 69v: 36 – 45 g/l
Aikuiset, alkaen 70v: 34 – 45 g/l

Lähteet

Suomen hematologiyhdistys (SHY)

C-ANPROM/FI/NINL/0002/12/2020